Puistopolkuja pitkin

Yksi asia, jonka olen huomannut olevan Lontoolle tyypillistä, on lukevat ihmiset - enkä tarkoita ihmisiä, jotka osaavat lukea, vaan heitä, jotka lukevat kaikkialla. He tekevät sitä metroissa, junissa, kassajonoissa, liikennevaloissa ja kävellessäänkin, 

ja yksi poikkeuksetta yleisimmistä lukevaa kansaa vastaanottavista paikoista on puistopolkujen penkit. Niillä on aina ihmisiä kirja kädessä, täydellisesti uppoutuneena johonkin sellaiseen, mistä muilla ympärillä olevilla ei sillä hetkellä ole aavistustakaan.

Suomessa tämä on melko epätavallinen näky, mikä on sääli, sillä mikä olisi sen vapauttavampaa kuin silloin tällöin istahtaa alas puiston penkille, ottaa kirja esiin ja uppoutua hetkeksi johonkin täysin uuteen ja tuntemattomaan - tai, tuttuun ja tunnettuun, totta kai, jos siltä tuntuu - ? Nämä ihmiset tekevät sitä täällä koko ajan ja kaikkialla, ja näyttävät nauttivan siitä.

Se sai minut miettimään, miksi me suomalaiset tulemme niin vaivaantuneiksi heti, kun tiedostamme olevamme yksin. Miksi suomalaisille on niin vaikeaa erottautua joukosta ja tehdä jotain epätavanomaista? 

Onko se sitä, että tehdessämme niin meihin kiinnitetään enemmän huomiota, emmekä halua sitä? Haluammeko me mieluummin sulautua joukkoon, niin että yksilöllisyytemme voisi piiloutua muiden sekaan eikä se erottuisi, vaikka se sattuisikin olemaan tavanomaisesta poikkeava - siis yksilöllinen? Miksi emme halua muiden huomaavan meitä ainutlaatuisina yksilöinä?

Minä en siihen osaa vastata, mutta tiedän sen, että täällä ihmiset eivät välitä vaikka heidät huomataan. He menevät ja seuraavat hetken mielihalujaan, istuvat alas kirjoineen ja omistavat sille itsensä juuri sillä hetkellä. He ovat yksilöitä omine itseineen, eivätkä he tarvitse muita ihmisiä suojaksi sille, mitä he ovat.

Siitä meidänkin pitäisi ottaa mallia.