9...

MaiMami

Lähtölaskenta

Kohta mulla alkaa varmasti tähänastisen elämäni tärkein vaihe, sillä Englannin arki ottaa minut imuunsa puoleksi vuodeksi - tästä yhdestä tulee siis ohimeneväksi hetkeksi londoner. Se on epäilyksettä suurimpia juttuja elämässäni, sillä kuten joskus olen kirjoitellessani maininnut, perusluonteeltani olen melko arka ja turvallisuudenhaluinen, ja spontaanius on minulle pikemminkin ihailtu luonteenpiirre muissa ihmisissä kuin jotain, mikä kuuluisi minun vakinaisiin ominaisuuksiini. Haaveilija, kuten sanottu.

Taannoin tuo kummajainen nimeltä spontaanius kävi kuitenkin meilläkin kylässä, usutti minut ilmoittautumaan au pairiksi ja myhäili, kun kävi ilmi, että eräälle perheelle olin mieluinen ehdokas. Tietenkään en voinut välttyä pettymyksiltä ja mahalaskuilta ennen tämän perheen löytymistä, mutta kaiken pyörityksen jälkeen olen nyt valmistautumassa kahdeksan kuukauden au pairiuteen kaupungissa, joka kaikilla kolmella vierailukerroillani on tehnyt allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen ja tuntunut kodilta - siinä määrin tietenkin, missä se turistille on ollut mahdollista. Voitte siis kuvitella, että olen enemmän kuin innoissani.

Tätä prosessia ei tietenkään voi käydä läpi ilman pelkoa ja jännitystä, mutta ei tässä elämässä pääse pitkällekään jos siinä ei koskaan uskalla tehdä mitään uutta tai spontaania vaikka se pelottaakin. Kuvitelkaa, että elämässään tekee valintoja ainoastaan seuraamalla turvallisuuden tunnettaan - mihin sillä päätyy? Samoihin tuttuihin piireihin, tuttuihin kaupunkeihin, tuttuihin ihmisiin. Vaikka turvallisuudenhakuisilla on aina teoreettinen vapaus tehdä mitä he haluavat, enemmän kuin usein he päätyvät tilanteeseen, jossa poljetaan paikallaan ja tuttua ja turvallista valitaan sen takia, ettei uskalleta tehdä toisin, ei siksi, että se olisi sitä, mitä elämältä haluaa. Ja vaarana on, ettei koskaan uskalla rikkoa kaavaa, vaikka mahdollisuuksia olisikin. Tai vaikka haluaisikin.

Mitä, jos se uusi siellä rakentamasi kaavan ulkopuolella olisikin sitten osoittautunut elämäsi piiriksi, kaupungiksi tai ihmiseksi, muttet saanut sitä koskaan tietää, koska päätit vain jäädä vellomaan turvallisuuteesi ja tyytyä siihen, mitä sinulla on? Jos elämässä huomaa vain tyytyneensä johonkin, mitä se kertoo? Onko elämäsi silloin todella omaasi, vai oletko antanut muiden sanella sen kulkua? Tyytyminen nimittäin on täysi vastakohta omien intohimojen ja kiinnostusten toteuttamiselle. Se estää sinua toteuttamasta itseäsi, sillä tyytyminen ei ole haluamista. Tyytyminen on omien sisäisten intohimojen ja sinusta itsestäsi luopumista, se on tavallaan luovuttamista.

Ja kuka nyt haluaa elämänsä päätepisteessä todeta, että on tyytynyt omaan elämäänsä?

Muuttaminen Lontooseen on minun tapani poiketa omista kaavoistani, ja sillä näytän itselleni, että minä uskallan. Todistan että uskallan lähteä uuteen ja tuntemattomaan ja irtaantua siitä tutusta, turvallisesta ja jo koetusta. Se on jännittävää, uutta ja pelottavaa mutta ihanasti sellaista. Ja mikä tärkeintä, se on sitä, mitä haluan, ei sellaista, mihin tyytyisin.

Joten. Shall we begin the countdown? 10...

Ready to fall?

Ulkona vihmoo, sataa ja on kylmä - mikä olikaan tämänhetkinen vuodenaika? Tuntuu, ettei kesä kunnolla alkanutkaan, ja nyt on jo se kesän päivä, jolloin tuntee syksyn tekevän tuloaan. Kyllähän te tiedätte sen päivän, jolloin astuu ulos ja kaikki näyttää olevan ennallaan, mutta silti jokin on muuttunut ja ulkona tuoksuu syksy? Tänään oli se päivä minulle. Ihan hytisyttää, koska ulkona on oikeasti kylmä.

Ennen kuin kuitenkaan sanomme kesälle hyvää yötä ja alamme valmistautua syksyyn, fiilistellään hetki kesäisissä mökkitunnelmissa. Kulunut viikko oli ihanaa rentoutumista ja täydellistä irtiottoa kaupungin sykkeestä, ja se tuli todella tarpeen. Luonnon keskellä tajusi ihan uudella tavalla sen, millainen maailma kaupungin ulkopuolella on, ja sitä ikään kuin löysi maailman sydämen [anteeksi nyt, jos se kuulostaa kliseeltä, mutta tiedättekö, elämästä kirjoittaminen on itsessäänkin sellainen klisee, että sallittakoon tämäkin].

Sitten kun syksyn aika on oikeasti, me voidaan hyvillä mielin arkistoida tämä kesä muistiin ja alkaa pudota suin päin syksyyn. Mutta siihen asti muistakaa: vielä on kesää jäljellä.

MaiMami

Näin maailman todellisen sydämen

Ja muutaman tähdenkin.

Terveisiä mökiltä.

PS Paina yhtä kuvista niin näet ne parempilaatuisina.

Ultimaalinen vai ultimaattinen?

Mitä tapahtuu seitsemän päivän työputken ja 70 yhteenlasketun työtunnin jälkeen [putken, joista viimeisenä 14 ja 16 tunnin päivät]?

Ainakin se, että tomaattien ja sipulien sijasta ohikulkijoille mainostetaan timaatteja ja sopulia, ja jaffan ja pepsin sijasta asiakas saa japsia ja peffaa [kyllä, kollegani sanoi niin ihan oikeasti]. Kiitos ja kumarrus, me tämänviikkoiset torimyyjät jäämme vapaalle itsestämme ylpeinä ja tietysti ilman häpeän häivää!

Tässä uupumuksen pyörteissä tuli myös mietiskeltyä, että onko se ultimaalinen vai ultimaattinen väsymys. Korvaani soi kauniimmin ultimaalinen mutta koska suomen kieli on useinkin vääntänyt kansainväliset kauneudet kömpelöön ja kompuroivaan muotoon, päätin laittaa googlen töihin. Mitä sitten kävi ilmi?
No, sivistyssanakirjan mukaan sanaa ultimaalinen ei edes ole olemassa, joten ultimaattinen väsymys it is. Olen siis ultimaattisesti väsynyt. Ultimaattisesti... Ultimaattinen? Ultimaalinen? Ultimatillinen? Ultimainen?

Voi ultimatiaa, mulla pyörryttää...
MaiMami

Ohjeet kakkuohjeen noudattamiseen ja pari ajatusta, jotka teeskentelevät viisasta ja filosofista

Rakastan leipomista. Ja jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan rakastan leipomisen sitä vaihetta, jossa kakkutaikina kaadetaan vuokaan ja vuoka työnnetään uuniin ja sitten saa istua alas keittiön lattialle uunin eteen katsomaan kakun paistumista ja syömään sitä jotenkin ihan vahingossa kulhoon jäänyttä puolikasta taikinanmöllykkää. Mutta leipominen on minulle asia, johon ryhdytään ja sen parissa viihdytään hyvän mittainen hetki, eikä se hetki ole yhtään mitään ilman muutamaa tiettyä vakiotekijää, jotka ovat mukana joka kerta. Nämä tekijät ovat seuraavanlaisia:

Varustaudu ruoantekoruoalla.
Ruokaa tehdessä [leipoessa etenkin] tulee nälkä, joten leipominen vaatii kyytipojaksi ruokaa. Tämä voi olla mitä ikinä taivaan ja suun väliltä löytyy, mutta minun makunystyräni saa parhaimmin hereille jollain makealla, ja mikä sen parempaa kuin suklaa - se sopii tarkoitukseen erinomaisesti ja herättää makuhermoni sopivasti ottamaan vastaan illan päämakunautinnon [erityisesti Maraboun Daim-suklaa on kokeiltu ja hyväksi havaittu.]

Leivo vain oikeanlaisella mielialalla tai vaihtoehtoisesti sellaisen ystävän kanssa, joka saa sinut oikealle tuulelle.
Leipominen on yhtä turhan kanssa, jos sen tekee ryppy otsalla ja väärällä asenteella; leipomisesta tulee nauttia. Ja miksi niin? No siksi, että mikään kakku ei maistu hyvältä, jos sen tekemiseen on käytetty väkivaltaa tai sen valmistaminen on lähinnä muistuttanut niitä pakotettuna tehtyjä kotiaskareita, museokäyntejä tai tuskaisia juoksulenkkejä [ärsyttää, turhauttaa tai tekee mieli huutaa]. Kaikessa se odottaminen on kutkuttavinta;
se matka eikä niinkään se määränpää on elämyksellisintä, ja jos matkaan lähtee ovet paukkuen ja tavaroita paiskoen, tuskin oleskelusta matkakohteessakaan tulee kovin nautinnollista. Miksei sama pätisi myös leipomisessa? Siitä valmistamisesta pitää nauttia yhtä paljon kuin itse maistelemisesta - matkasta ja määränpäästä nauttiminen tasapainoon, tiedättehän? Niin se kakkukin maistuu paljon paremmalta.


Kuten edellä jo mainitsin, asiaan kuuluu myös sen lopun taikinanpuolikkaan syöminen ison lusikan kanssa. Oikeaoppisesti se pitäisi tehdä siinä uunin edessä kakun paistumista katsellessa, mutta jos kakun kasvuaika on liian pitkä, tässä asiassa voi myös tehdä poikkeuksia, kunhan välillä käy kuitenkin kärsimättömänä kurkkimassa, kauanko vielä. Se vain kuuluu asiaan.

Ja sitten kakun tultua uunista voihkitaan tietenkin huonovointisena, miksi piti syödä niin paljon taikinaa, ettei oikeaa kakkua halua syödä, mutta ensimmäisen palan jälkeen todetaan kuitenkin, että se on niin hyvää että pitää ottaa vielä toinenkin.

Et alors, voilà, näitä ohjeita noudattamalla sinun pitäisi saada aikaan kakku, jonka makunautinto hipoo taivaita ja jonka matka on ollut yhtä kiva kuin sen määränpääkin. Bon appétit.

[Ja ihan vain tiedoksi, se on mutakakku.]

MaiMami