Ihan hymyilyttää

Viikkoni yksin on nyt kulunut ja perhe on tullut takaisin - ja oikeasti, mahtavaa että talossa on taas elämää! Kun on pakko viettää kolme päivää kotona vuoteen [tai no, sohvan] omana, ainoana seurana Frendit, tukkoinen nokka ja olematon puheääni, niin olotila alkaa uhkaavasti muistuttaa tätä. Onneksi se on kuitenkin ohi, ja onneksi sitä ei tarvinnut kestää koko viikkoa. Silloin, kun ääntä nimittäin lähti ja ylös nouseminen ei kääntänyt maailmaa päälaelleen,

[Miten ketään voi muuten edes pyörryttää niin paljon? Se alkoi olla jo pelottavaa. Ja katsotaan vaan, niin seuraavassa hetkessä totean, että kappas, onpas kivan näköiset kattolamput. Au, mikähän tuo iso mompula mun takaraivossa on? Oh, well hi mister Brain Tumour!]

niin vietin mahtavaa aikaa sukulaisteni kanssa. Oli vaan niin mahdottoman kivaa nähdä aivantäysinlontoolaistuneita ja ihankokonaanlontoolaisia sukulaisystäviä ja kummitätiystävää, etten malta odottaa seuraavaa kertaa. It's gonna be sweeeett!

Tämän erityisempää asiaa mulla ei tänään ollut, halusin vaan piipahtaa taas ja kertoa vähän, miten täällä tällä viikolla on eletty. Tärkein terveinen on kuitenkin säästetty viimeiseksi. Nimittäin sairauskauteni aikana tätä seuraavaa herraa kuunneltiin taas niin että pyörrytti [se, johtuiko heikko olo tästä herrasta vai herra aivokasvaimesta, on teidän pääteltävissänne], mutten siltikään saa tarpeeksi. Rakastan rakastan rakastan tätä kappaletta ja sen sanoja, ja tämän myötä toivotankin teille mahtavaa keskiviikkopäivää. Nauttikaa!

Puistopolkuja pitkin

Yksi asia, jonka olen huomannut olevan Lontoolle tyypillistä, on lukevat ihmiset - enkä tarkoita ihmisiä, jotka osaavat lukea, vaan heitä, jotka lukevat kaikkialla. He tekevät sitä metroissa, junissa, kassajonoissa, liikennevaloissa ja kävellessäänkin, 

ja yksi poikkeuksetta yleisimmistä lukevaa kansaa vastaanottavista paikoista on puistopolkujen penkit. Niillä on aina ihmisiä kirja kädessä, täydellisesti uppoutuneena johonkin sellaiseen, mistä muilla ympärillä olevilla ei sillä hetkellä ole aavistustakaan.

Suomessa tämä on melko epätavallinen näky, mikä on sääli, sillä mikä olisi sen vapauttavampaa kuin silloin tällöin istahtaa alas puiston penkille, ottaa kirja esiin ja uppoutua hetkeksi johonkin täysin uuteen ja tuntemattomaan - tai, tuttuun ja tunnettuun, totta kai, jos siltä tuntuu - ? Nämä ihmiset tekevät sitä täällä koko ajan ja kaikkialla, ja näyttävät nauttivan siitä.

Se sai minut miettimään, miksi me suomalaiset tulemme niin vaivaantuneiksi heti, kun tiedostamme olevamme yksin. Miksi suomalaisille on niin vaikeaa erottautua joukosta ja tehdä jotain epätavanomaista? 

Onko se sitä, että tehdessämme niin meihin kiinnitetään enemmän huomiota, emmekä halua sitä? Haluammeko me mieluummin sulautua joukkoon, niin että yksilöllisyytemme voisi piiloutua muiden sekaan eikä se erottuisi, vaikka se sattuisikin olemaan tavanomaisesta poikkeava - siis yksilöllinen? Miksi emme halua muiden huomaavan meitä ainutlaatuisina yksilöinä?

Minä en siihen osaa vastata, mutta tiedän sen, että täällä ihmiset eivät välitä vaikka heidät huomataan. He menevät ja seuraavat hetken mielihalujaan, istuvat alas kirjoineen ja omistavat sille itsensä juuri sillä hetkellä. He ovat yksilöitä omine itseineen, eivätkä he tarvitse muita ihmisiä suojaksi sille, mitä he ovat.

Siitä meidänkin pitäisi ottaa mallia.

Take care of those beautiful eyes of yours

"Take care of those beautiful eyes of yours", sanoi eräs herrasmies minulle tänään. No, juuri sen minä teinkin.

Mitä tehdä kun mitään ei saa tehdä?

Aloitetaanpa tämänhetkisestä tilanteesta. Olen sairas. Sairastuin flunssaan pari päivää sitten, kuten ohimennen mainitsin, ja sen ei tietenkään pitäisi olla mukavaa. Kukaan ei tykkää olla sairaana. Paitsi että minä tykkään. Olen aina salaisesti mielissäni siitä, että ei tarvitse lähteä kouluun tai töihin ja saa hengailla kotona yöpuvussa hyvällä omallatunnolla ilman muuta tekemistä kuin TV:n katselu ja jäätelön syöminen [kun sehän siis auttaa kurkkukipuun]. Nautin siitä ehkä liiaksikin.

[Niin, huomatkaa siis ero sairastumisen ja sairaana olemisen välillä - ne ovat kaksi ihan eri asiaa.]

Kunnes tulin tänne ja sairastuin. Yhtäkkiä tämä ei olekaan yhtään kivaa, olo on ärsyttävä ja koko sairaana olemisen ilo on kadonnut, ja huomaan koko ajan etsiväni jotain korviketta sille, mitä haluaisin tehdä mutten saa: Katson telkkaria. Ei, kolme tuntia Shrek-elokuvia oli tarpeeksi, neljäs veisi mielenterveyden. No okei, syön jotain. Hyi, en halua, mulla on vieläkin huono olo siitä aamuisesta jes-olen-sairas-ja-saan-syödä-jäätelöä-jäätelöstä. Selvä. Vien sitten roskat ja tyhjennän astianpesukoneen. No aha. Siinä meni minuutti.

Mikään ei siis tunnu hyvältä tai vie tarpeeksi aikaa. Tukahduttaa ajatellakin, että katsoisin yhtään enempää televisiota tai lepäisin, ja turhauttaa, että minulla olisi mitä mainioin päivä olla tuolla jossain tekemässä asioita joita jo odotan pääseväni tekemään mutta sen sijaan joudun jököttämään talon sisässä nenä tukossa, kurkku kipeänä ja keho lamaannuttavista vilunväreistä väsyneenä. hjrioemagijoreJGGRKEOA GREAGR [Jos hämmennyitte, niin purin tuossa juuri turhautumaani. Se ei siis tarkoita mitään enkä ole oman arvostelukykyni mukaan menettänyt vielä järkeänikään.]

No, päätin sitten, että kun aikaa kerran on, niin suunnitellaan sitten koko loppu viikko kerralla niin ei tarvitse itkeskellä! Tässä on siis, ystävät, toimintasuunnitelmani siitä, mitä loput viisi yksinolo-viikkoni päivistä tulevat sisältämään.

Torstai 30.8. Hidastempoinen, viivyttelevä, perusteellinen vierailu National Galleryyn.
Ota metrolla Northern Line. Jää Charing Crossilla pois.

Perjantai 31.8. Kävelyretki Notting Hillissä, Kensington Gardenilla, Hyde Parkissa ja Oxford Streetillä. Shoppailua jos jää aikaa.
Ota metrolla Northern Line ja jää Bankilla pois. Vaihda Central Linelle ja jää Notting Hill Gatella pois.

Lauantai 1.9. Harrin ja Kushin kanssa jotain! To be decided what.

Sunnuntai 2.9. Thames Path today! London Bridgeltä Thames Pathille: Millennium Footbridge, London Eye [Jubilee Gardens?], over the bridge to the Houses of Parliament, Westminster Abbey -> Buckinghamin Palatsi. Muista kamera!
Mene Northern Linella suoraan London Bridgelle.

Maanantai 3.9. Kikan kanssa jotaki!

Tiistai 4.9. Perhe tulee takaisin n. klo 15.

Tuolla ulkona

 

Kun hetken keskittyy, voi melkein kuulla luonnon vähitellen juurtavan itsensä kaikkeen, mikä siihen ei oikeasti kuulu. Kaikesta irrallisesta tulee vähitellen osa sitä. Ei siis sovi jäädä liian pitkäksi aikaa paikoilleen istumaan?

Aikuistellaan

Ensimmäinen yksinolopäivä on kulunut lähinnä pyykkiä pestessä [huomatkaa, miten aikuiselta se kuulostaa edellispäivien paniikkipostausten jälkeen...], tulevaa viikkoa suunnitellessa ja aamun hulinasta rauhoittuessa.

Ihana päivä.