Lazy Living

Mun juoksujalka on vipattanut nyt joka viikonloppu tänne tultuani, ja kun siihen lisää vielä kahden viikon juoksut lasten perässä, niin saatatte ehkä pystyä kuvittelemaan, että olen ihan naatti. En ole vieläkään ihan toipunut taannoisesta flunssasta, mikä osaltaan myös nakertaa jaksamistani, mutta tällaista ylitsepääsemätöntä väsymystilaa en ole tuntenut sitten viime kesäisen kauhutyöviikonlopun [tunnetaan myös nimellä Qstock-viikonloppu ja 14- ja 16-tunnin työpäivät, kyllähän te muistatte].

Enpä kuitenkaan anna fyysisen tilan vaikuttaa mielentilaani, sillä viimeiset lähes-neljä-viikkoa Lontoossa on olleet niin. mukavia. Mulla on ollut ihan mahtavaa aikaa, ja olen iloinen, että on menoa, mutta joskus sitä vain tarvitsee vähintään yhden päivän viikosta sellaiselle aion-vain-lojua-kotona-tekemättä-mitään-millä-on-jokin-tarkoitusperä-tai-ei-liity-syömiseen -haahuilulle, koska niitä päiviä rakastin kotona Suomessa enkä ole ehtinyt viettää niitä täällä ollenkaan. Siispä varasin eilisillan ihan itselleni, nojatuolilleni ja sitruunajuustokakulle ja keskitin kaiken huomioni kaksikolle Jack Nicholson ja Morgan Freeman. Elokuva oli Bucket List, ja sen nappasin mukaani supermarketin kassahyllyltä £3:n hintaan. Se oli heräteostos ja ostin sen ainoastaan, koska sen alaotsikko kolahti. Time to start living.

Sattuipa sopivasti näin elämäntilanteeseeni nähden.

Ja tiedättekö mitä kävi? Tämä kolmen punnan kassaltakurkottaja osoittautuikin paljon arvokkaammaksi kuin kolme puntaa. Se oli inspiroiva, vapauttava, viihdyttävä ja koskettava, ja ennen kaikkea hieno kuvaus siitä, miten elämää ei tule pitää itsestäänselvyytenä ja miten alkaa elää sitä kunnolla, jos elinpäivät on rajatut ja tiedät sen. Uskokaa pois: tämä idea voi olla käytetty, mutta sen toteutus ja roolihahmot eivät. Ehdottomasti katsomisen ja epäilyksettä enemmän kuin kolmen punnan arvoinen puolitoistatuntinen. Minua se ainakin inspiroi.

Tämän elokuvan aikana itkin myös elämäni hysteerisimmät elokuvaitkut.

Siis ei mikään turha laiskotteluperjantai. Ah, miten mukavaa se oli kaiken hullunmyllyn jälkeen... Nytpä voin jaksaa taas täysillä voimillani seuraavan viikon hippaleikit, hupsuttelut, kutittelut ja kikattelut. On elämä niin kivaa, jos sille antaa mahdollisuuden. :)

Aromeja Intiasta

Kävimme viikonloppuna sukulaisteni kanssa vierailulla Aylesburyssa, serkkuni intialaisten in-lawsien luona, ja jos rehellisiä ollaan, niin minulla oli mahtavin päivä pitkään aikaan. Tapasin mukavia ihmisiä ja koin aitoa, itse valmistettua intialaista ruokaa, leppoisaa istuskelua puutarhassa ilman minkäänlaista kiirettä, paahtavaa aurinkoa, naurua, vilskettä, värejä...  Talo oli täynnä väkeä ja keittiö täynnä värejä, ja rakastin sitä. Ruoka oli ehdottomasti parempaa kuin koskaan intialaisessa ravintolassa syömäni ruoka, ja mausteita väreineen oli enemmän kuin kuvat kertovat. Ja se, miten kaikki mausteet oli laitettu keittiössä esille! Ihan mahtavaa.

Mikä yllättävintä [mutta myös ihaninta], oli että oloni siellä oli täydellisen kotoinen, vaikka tapasin nämä ihmiset silloin ensimmäistä kertaa ja talo oli täysin vieras. Olo oli levollinen eikä tarvinnut teeskennellä yhtään mitään, ja tunnit vain vierähtivät. En osaa edes kuvailla, miten mukava päivä se kaikessa yksinkertaisuudessaan oli, mutta sitä se todella oli. Se oli yksinkertaista, aitoa ja teeskentelemätöntä.

Nämä kuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille väriskaalalle ja tunnelmalle jota talossa koin, mutta niistä saa kuitenkin pienen käsityksen mainitsemastani värikkyydestä, ja jos kuviin oikein uppoutuu, niin voi jopa ehkä osata kuvitella tuoksunkin, jonka nämä mausteet keittiöön levittivät. :) Kuvissa siis kuitenkin suosikkiyksityiskohtiani viikonloppuiselta vierailultani, aromikasta alkuviikkoa!

Mikä on pieni ja monijalkainen ja saa ajettua minut takaisin Suomeen?

Nyt tuli lähtö. Törmäsin näihin pikku kavereihin eilen. Ne oli valtavia, ihan oikeasti. Ja niitä oli kolme. Lähellä mun ikkunaa ja sängynpäätyä. Juu, heihei Lontoo!!

Tosin, oli puutarhassamme myös yksi aika söpöläinenkin. Se kyllä säikähti meitä ja koteloitui pian, mutta mikäs sillä Huvikummussa yhden pitkätossuisen Pepin kanssa nukuskellessa [meillä on takapihalla Huvikumpu-teltta, oikein keltainen ja hauska, ja tämä piiloutui sinne].

Sattui yksi kumma juttu

Ennen kuin aloitetaan, laittakaa taustalle soimaan seuraavat kappaleet, ne ovat nimittäin niitä, joita kuuntelin tätä kirjoittaessani. Ne ovat tärkeintä oikeanlaisen tunnelman saavuttamiselle. Tässä, olkaa hyvät. Ensimmäinen. Ja Toinen. Nyt voitte lukea otsikon uudestaan, hypätä itse tekstiin ja kuvitella, ettei tätä ohjeistusta ole olemassakaan niin kauan, kuin Ensimmäinen on vielä soimassa. Kun se loppuu, tämä teksti on taas hetken olemassa mutta katoaa taas kuvitelmiinne kun Toinen on saanut äänensä kuuluviin. Otsikko siis nyt.

Juttelin eilen perheeni äidin kanssa siitä, miten lämmintä Lontoossa on vielä pitkälle lokakuuhunkin ja miten ihanaa aikaa syksy on. Kävi ilmi, että me molemmat rakastamme syksyä, ja tarkemmin sitä aikaa, jolloin on vähän kirpeää muttei tarvitse vielä takkia vaan villapaita ja kaulahuivi ja lapaset riittää pitämään kesän lämmön herkistämän ihon lämpimänä. Silloin on puut väreissään, ilma muuttuu höyryksi hengitettäessä ja pieni kutkuttava tunne alkaa hiipiä vatsanpohjaan, kunnes vihdoin marraskuussa saa luvan päästää koko syksyn sisällä kuplineen tunteen ulos: joulu on tulossa!!

Joulun odotus ja kaikki mahdollinen säheltäminen korttien, koristeiden, kuusen ja ruokien kanssa on minulle sitä parhainta joulua enkä voisi kuvitella selviytyväni ilman. Syksy, ystävät hyvät, on puolestaan aikaa, jolloin odotetaan siihen asti, että joulutohinat saa virallisesti aloittaa vaikuttamatta järkensä menettäneeltä [minun ja äitini tapauksessa siitä ei ole huolta, me olemme sitä jo valmiiksi, mutta tapauksessa ne normaalit ihmiset]. Kaikki se vähittäinen kulku lämpötilan kylmenemisen, ruskan väriloiston, lehtien putoamisen ja pikkupakkasten kautta kohti keskitalven kohokohtaa on minulle kuin jouluviikko tai itse jouluaatto pikkulapselle; odotan syksyn odottamista kuin lapsi joulua nousevaa.

Tänään sitten aamupalaa pois korjatessani aloin mietiskelemään, että Lontoossa ei kunnon syksyä olekaan, ja se syksyinen kirpeys, mitä täällä on, on märkää eikä lainkaan Suomen syyskirpeyden veroista. Ennen kuin huomaankaan, joulu on nenän edessä, mutten ole ehtinyt tajuta ja fiilistellä sen tuloa, koska olen vahingossa koko ajan odottanut sitä oikeanlaista kirpeyttä, josta tiedän joulun olevan tulossa. Sitten onkin jo tammikuu ja kohta kevät ja lähden takaisin Suomeen, ja siinä onkin jo kesä, ihan kulman takana. Meneekö koko vuoteni pelkässä odottamisessa? Odotan syksyä, odotan kuivaa syyskirpeyttä, odotan lomaa, joulua, sitä että tämä paikka alkaa tuntua kodilta. Odotan vain. Enkö aio asettua ja elää hetkessä ollenkaan?

Jos mietteisiini on uskomista, niin en, en kai sitten.

Näitä siis mietin aamulla tiskikonetta täyttäessäni, kunnes sattui kummallinen juttu. Hätääntynyt olotila, melkeinpä paniikinomainen sellainen, yllätti minut ja huomasin, että ei ei ei, en voi elää mahdollisesti elämäni poikkeuksellisinta, hienointa ja uskaliainta vuotta vain odottamalla, että jotain tulee, tapahtuu tai sattuu. Se ei käy päinsä, sillä muuten Englannista ei jää muuta jäljelle kuin muisto ajanjaksosta, jolloin odotin koko ajan jotain, aika oli ohimenevää ja valui sormien välitse ja elämä oli tuossa kädenkurkotuksen päässä mutten silti saanut siitä kiinni.

Näin olin palannut ajatuksissani taas siihen, mistä on alkanut muodostua Englannissa oleskeluni avainsana ja määritelmä: olla spontaani ja elää. Siitä ei näköjään vain pääse mihinkään; täällä asioita ei vain voi jäädä odottamaan, jos elämästä haluaa nauttia. Se on elämän - ja tämän kirjoituksen - yksinkertainen opetus. Eläkää.

Ihan hymyilyttää

Viikkoni yksin on nyt kulunut ja perhe on tullut takaisin - ja oikeasti, mahtavaa että talossa on taas elämää! Kun on pakko viettää kolme päivää kotona vuoteen [tai no, sohvan] omana, ainoana seurana Frendit, tukkoinen nokka ja olematon puheääni, niin olotila alkaa uhkaavasti muistuttaa tätä. Onneksi se on kuitenkin ohi, ja onneksi sitä ei tarvinnut kestää koko viikkoa. Silloin, kun ääntä nimittäin lähti ja ylös nouseminen ei kääntänyt maailmaa päälaelleen,

[Miten ketään voi muuten edes pyörryttää niin paljon? Se alkoi olla jo pelottavaa. Ja katsotaan vaan, niin seuraavassa hetkessä totean, että kappas, onpas kivan näköiset kattolamput. Au, mikähän tuo iso mompula mun takaraivossa on? Oh, well hi mister Brain Tumour!]

niin vietin mahtavaa aikaa sukulaisteni kanssa. Oli vaan niin mahdottoman kivaa nähdä aivantäysinlontoolaistuneita ja ihankokonaanlontoolaisia sukulaisystäviä ja kummitätiystävää, etten malta odottaa seuraavaa kertaa. It's gonna be sweeeett!

Tämän erityisempää asiaa mulla ei tänään ollut, halusin vaan piipahtaa taas ja kertoa vähän, miten täällä tällä viikolla on eletty. Tärkein terveinen on kuitenkin säästetty viimeiseksi. Nimittäin sairauskauteni aikana tätä seuraavaa herraa kuunneltiin taas niin että pyörrytti [se, johtuiko heikko olo tästä herrasta vai herra aivokasvaimesta, on teidän pääteltävissänne], mutten siltikään saa tarpeeksi. Rakastan rakastan rakastan tätä kappaletta ja sen sanoja, ja tämän myötä toivotankin teille mahtavaa keskiviikkopäivää. Nauttikaa!

Puistopolkuja pitkin

Yksi asia, jonka olen huomannut olevan Lontoolle tyypillistä, on lukevat ihmiset - enkä tarkoita ihmisiä, jotka osaavat lukea, vaan heitä, jotka lukevat kaikkialla. He tekevät sitä metroissa, junissa, kassajonoissa, liikennevaloissa ja kävellessäänkin, 

ja yksi poikkeuksetta yleisimmistä lukevaa kansaa vastaanottavista paikoista on puistopolkujen penkit. Niillä on aina ihmisiä kirja kädessä, täydellisesti uppoutuneena johonkin sellaiseen, mistä muilla ympärillä olevilla ei sillä hetkellä ole aavistustakaan.

Suomessa tämä on melko epätavallinen näky, mikä on sääli, sillä mikä olisi sen vapauttavampaa kuin silloin tällöin istahtaa alas puiston penkille, ottaa kirja esiin ja uppoutua hetkeksi johonkin täysin uuteen ja tuntemattomaan - tai, tuttuun ja tunnettuun, totta kai, jos siltä tuntuu - ? Nämä ihmiset tekevät sitä täällä koko ajan ja kaikkialla, ja näyttävät nauttivan siitä.

Se sai minut miettimään, miksi me suomalaiset tulemme niin vaivaantuneiksi heti, kun tiedostamme olevamme yksin. Miksi suomalaisille on niin vaikeaa erottautua joukosta ja tehdä jotain epätavanomaista? 

Onko se sitä, että tehdessämme niin meihin kiinnitetään enemmän huomiota, emmekä halua sitä? Haluammeko me mieluummin sulautua joukkoon, niin että yksilöllisyytemme voisi piiloutua muiden sekaan eikä se erottuisi, vaikka se sattuisikin olemaan tavanomaisesta poikkeava - siis yksilöllinen? Miksi emme halua muiden huomaavan meitä ainutlaatuisina yksilöinä?

Minä en siihen osaa vastata, mutta tiedän sen, että täällä ihmiset eivät välitä vaikka heidät huomataan. He menevät ja seuraavat hetken mielihalujaan, istuvat alas kirjoineen ja omistavat sille itsensä juuri sillä hetkellä. He ovat yksilöitä omine itseineen, eivätkä he tarvitse muita ihmisiä suojaksi sille, mitä he ovat.

Siitä meidänkin pitäisi ottaa mallia.