Unohdus ja uppelus

Talvistuva kaupunki puhui taas viikonloppuna kauneimmalla kielellään, kun kävimme katsomassa Westminster Abbeya, St Jamesin puistoa syysväreissään, jotenkin eriskummallisesti kaikilla kolmella edellisellä Lontoo-vierailulla näkemättä jäänyttä Buckinghamin palatsia sekä tietenkin kuningattaren luo johtavaa kävelykatua, jolla siis kaikki kuninkaat ja kuninkaiset [lue: prinssi Harry] on kulkeneet [ohmygooood, oon siis ihan totally melkeen kulkenu sen jalanjäljissä tai ainaki niiden vieressä. OMG!!]. Näin myös pitkän tauon jälkeen ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, tai siis oikeastaan tarkalleen ottaen kahta ihanaa ja aivan valloittavaa ihmistä, mutta toista heistä olin onnekseni nähnyt lähemminkin kuin kolme viikkoa sitten, toisin kuin toista vallan valloittavaa.

On muuten ihmeellistä, miten antoisaa pelkkä yhdessä oleskelu voi sellaisen ihmisen kanssa olla, jonka seurassa tuntee olonsa mukavaksi ja mutkattomaksi - mutkattomalla tarkoitan tietysti sitä, ettei tarvitse teeskennellä, pakottaa tai yrittää olla mitään, mitä yksinkertaisesti ei ole, vaan sanat saavat virrata ulos ihan sellaisina kuin ne ajatuksissakin virtaavat. On hieno tunne, kun tietää, että toisen seurassa voi olla aidosti itsensä eikä yhdessä olo vaadi enempää kuin toisen seuran [niin, ja tietenkin ajoittaiset Starbucks-kahvit ja inkivääriset piparkakku-ukkomuffinssit] ollakseen mukavaa.

Eilen illalla palasin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin, kääriydyin talven kanssa yhteen kuuluvaan uuteen perinnevillapaitaan ensimmäistä kertaa, sammutin valot ja mietin hetken, miten ihanan lopetuksen viikko sai. Pitäisi useamminkin muuten hiljentyä palaamaan kuluneen päivän onnenhetkiin ja elämään ne uudestaan, ne kun tahtovat arjen imussa jäädä tyystin huomiotta ja unohtua kokonaan. Ja ovathan onnenhetket ihan liian kivoja jäädäkseen unohduksen uppeluksiin, hmh duh! :)

Kahden kuukauden takaa

Muistatteko tämän? Erityisesti tuon pienen London Baby! -paketin, jolla ystäväni lähetti minut ihmeellisesti suureen ja suuresti ihmeelliseen maailmaan?

Survival Kitiksi nimetty paketti sisälsi Suomi-välttämättömyyksien lisäksi kaksi kirjettä; yhden, jossa luki "21.9.2012" ja toisen, joka sanoi "5.11.2012". En tietystikään voinut avata niitä ennen kyseessä olevia päiviä, mutta voin kertoa teille, ystävät, että sormien pitäminen erossa noista kirjeistä oli vaikeaa. Ne kun vaan näytti niin herkullisilta siinä yöpöydällä ja kun vaan niin syyhytti avata ne...!

Onneksi en kuitenkaan avannut, sillä nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen osaan arvostaa kirjeiden sisältöä huomattavan paljon enemmän. Kuinka paljon yksinkertaiset sanat, kuten "Nyt on kulunu kuukausi sun lähdöstä ja mulla on ikävä" ja "Toivottavasti pieni lahja miellytti :)" voivatkaan nyt lämmittää mieltä? Pelkkä tieto siitä, että joku ajatteli kuukausia eteenpäin ja tuumi minun kaipaavan ilahdutusta saa ihan vaaaaaltavan ison hymyn huulilleni!

Ja, no, mitä tähän voi sanoa? Sen lisäksi, että kirjeissä oli monien, monien vuosien varrella tutuksi tulleella suloisella käsialalla kirjotettuja jutusteluja ja kuulumisten kyselyjä, niin maanantaisen päivän kirjekuoressa oli myös yksi varsin sydämellinen yllätys. Jos en yrittäisi säilyttää edes vähän asiallista arvokkuutta silmissänne, niin kertoisin, että itkin vähän, kun löysin tämän. Mulla on ihana sydänystävä.

Knock knock - joulu vai talvi?

Joulu syttyi tänään Oxford Streetin ylle ja alkoi leijailla sieltä kaupungin päälle - joulu tulee, joulu tulee! Minä satuin nähtävästi olemaan sen voimakkaimmin joulumieltä säteilevän valopalkin alla, koska en millään kotiin päästyäni päässyt joulutunnelmasta eroon [ihan kuin olisin sitä tosin tosissani yrittänytkään...], ja meidän piti tyttöjen kanssa alkaa joulukorttien tekoon. Well, no can do; jos sitä joulua kerran jo tuputetaan Lontoon kiireisimmällä ostoskadullakin, niin kuka minä olen sen tuloa vastustamaan? Tänne vaan!!

Kuuleman mukaan jouluvalot sytyttämässä oli itse Robbie Williams, mutta valitettava tosiasia on se, että me emme häntä Niinan kanssa nähneet. Mitä me kuitenkin nähtiin oli kirkas tähtitaivas ja sen lajin kirpakka talvi-ilta, että siellä vähintäänkin odotti hengityshöyryn jäätyvän jääpuikoksi heti, kun se ilmaan koski. Ja kyllähän se jotain enteilikin.

Nimittäin, arvaattekos, mikä meitä aamulla herätessä odotti? [Ei lumi, sillä me emme ole Suomessa nyt vaan jossain, missä talvi tarkoittaa 3 lämpöastetta, harmaata loskaa ja kumppareita eikä valkoista maata ja pakkasen paukuntaa.]

Huurre! Autojen ikkunat oli jäätyneet paksuun huurteeseen, ja aamulla herätessäni kuulin, miten etupihalla joku rappasi auton ikkunoita puhtaaksi. Ajatelkaa nyt, miten jännittävää, sehän tarkoittaa, että siellä on ollut pientä pakkasta!! Ihan kihisyttää, kun ajattelee, että talvi se on, joka oveen seuraavaksi kolkuttaa.

Hassua kylläkin, että joulu näytti tulevan ennemmin kuin talvi...?

Kulman takana taivaalla

Blogin puolella on ollut viime aikoina hiljaiseloa, sillä mitään uutta uutukaista elämässäni ei oikeastaan ole tapahtunut. Käyn yhä kuluneiden kuukausien lailla tutkimassa Lontoota sen minkä ehdin, mutta tavallaan siitäkin on jo tullut osa arkea; uusien paikkojen ja tapahtumien näkeminen kuuluu nykyään yhtä lailla arkeen kuin itkupotkuraivarit ja kakkavaipatkin. Muutenkin elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa, ja päivittäinen rytmi lasten hippaleikkine aamupalapöydän ympäri

[ilman vaatteita, tietysti [ne lapset, en minä]],

tyttöjen vaatteidenvaihtodraamoineen, vessanpönttöönputoamispelkoineen ja maailman sydäntä lämmittävimpine haleineen on tullut niin tutuksi, että arjen ihanuus on täälläkin alkanut välillä jäädä ihan huomiotta. Sanon sen nyt kuitenkin ihan vain selventääkseni seuraavan tosiasian niin teille kuin itsellenikin: elämä täällä on ihanaa ja nautin arjesta enemmän kuin osasin odottaa. Puhumattakaan vapaa-ajasta. Minä todella viihdyn täällä.

Mitäs täällä nyt sitten on tapahtunut? Noh. Viikonloppuna ympäri Lontoota paukuteltiin raketteja sellaisen miehen kunniaksi, joka on ainoana koko Englannin historiassa yrittänyt räjäyttää kuninkaanlinnan. Hieno mies vai miten se meni...? No okei, ei ne nyt oikeastaan sitä miestä itsessään juhli vaan tämän vangitsemista, mutta raketteja ne on täällä paukutelleet koko viikon ja viikonlopun ja eilen niitä ammuskeltiin ihan komeallakin tavalla Blackheathissa. Olin kaverin kanssa niitä katsomassa, ja vaikka nämä kyseiset kaivossa ja kaivonkolossakin kuulutetut Blackheathin ilotulitukset olivatkin pettymys kestonsa puolesta, niin olihan ne silti aika hienot... Ja kun seura oli mukavaa, niin mitäs muuta minulla siihen on sanottavana kuin että ihana ilta vaikka lyhyt olikin!

Iltani jatkui väripommituksen jälkeen tärkeämpääkin tärkeämmäksi tulleen kummitätini luokse ihan vain kulman taakse ilotulitusaukeasta. Me löhöiltiin sohvalla kynttilän valossa, syötiin kanapasteijoita ja rentouduttiin, eikä se tarvinnut mitään muuta. Paitsi että matkalla lähikauppaan ja takaisin vatsanpohjaan tuli kutkuttava tunne, ja sen takia tuntui melkein kuin olisi ollut joulu. Se kutkuttava tunne oli lumen odotus.

Eihän sitä tietenkään tullut, sitä lunta siis, mutta jokin eilisillan pimeässä kirpeydessä sai tuntemaan, että kohta ensimmäinen hiutale leijailee taivaalta lapaselle. Ehkä se oli se täysin kirkas tähtitaivas, tai ehkä se hengityksen höyryttävä kirpeys, tai ehkä vain se tosiasia, että olen jo heti marraskuun alettua tuntenut joulujännityksen mahanpohjassa, mutta eilen joulu tuntui olevan ihan ikkunan takana. Niin kuin lumihiutaleetkin. Vaikkeivät oikeasti olleetkaan.

Minullahan ei tietenkään ole mitään sitä vastaan. Otan joulun ja joulutunnelman avosylin vastaan heti, kun se vain luokseni saapuu. Ja jos eilen oli se hetki, niin olkoon näin. Tervetuloa, joulu.

Ystävyyselämyksiä

Näin on taas sunnuntai, ja toinen satsi ihania ihmisiä lähti takaisin kotiin. Hieman jäi haikea olo, kun eilen metroasemalla halattiin pitkäaikaisten ystävieni kanssa hyvästit ja sanottiin, että jouluna sitten nähdään, mutta aivan tottahan se on; jouluna me nähdään eikä siihen ole enää kahtakaan kuukautta. Ja mehän ollaan neljän päivän päässä virallisesta joulutunnelmoinnin-saa-aloittaa-kuukaudesta, jeejeeejoo! Nopeasti aika siinä menee!

Viikonloppu ystävieni kanssa oli ihana ja intensiivinen. Me ehdittiin kokea sitä jos tätä ja vähän tuotakin, siis niin kulttuuria, illanviettoja, nähtävyysnäkemyksiä kuin torielämyksiäkin, unohtamatta shoppailua, kävelyä, turhautumista, nauramista, autuutta, oikeaa englantilaista aamiaista ja hotellin respanaista, joka kysymykseen "Siirretäänkö täällä kelloja huomenna, vaihdetaanko täälläkin talviaikaan?" vastasi: "Yes, it's winter time now. It's very cold outside."

Vielä olisi voinut yhdessä jatkaa, mutta aikansa kaikkea, sanotaan. Tämän päivän aion kuluttaa pitkästä viikosta palautumiseen, Frendeihin [kun ne omat ei enää ole täällä!] ja siitä nauttimiseen, että ulkona tarvitsee jo talvitakkia. Nyt hetkeksi Notting Hilliin.
[Suosittelen taas klikkaamaan kuvia :) ]

Viikonloppuvierastelu

Lontoo sai viikonloppuna nauttia kahden ihanan vierailijan läsnäolosta, nimittäin äitini ja lapsuudenystäväni [jonka kanssa yhteistä taivalta on tullut muuten jo 13 vuotta!! Can you believe it??], ja heidän puolestaan en voi kertoa, mutta minulla ainakin oli ihan mielettömät neljä päivää. Oli niin kivaa näyttää Lontoota heille ja muutenkin vain hengailla ja viettää aikaa yhdessä, sillä kyllä se ikävä ilmeisesti sitten kuitenkin yltyy kahden kuukauden aikana sellaiseksi, että pelkkä yhdessäolokin ilman mahtailevia toimintasuunnitelmia on sitä parasta.

Ja ihaninta oli huomata, että kahdessa kuukaudessa mikään niin minun ja äitini kuin minun ja ystävänikään välillä ei ollut muuttunut; ikävän [jonka huomasi vasta sitten, kun heidät näki] hellitettyä otteensa tuntui ihan kuin oltaisiin juuri eilen nähty ja naurettu yhdessä. Siitä ja sitä rataa me jatkettiin sitten perjantainakin.

Nyt olo on vähän haikea, kun ei yhtäkkiä olekaan äitiä ja Iidaa junamatkan päässä hengailemassa, mutta varmasti totun normaaliin arkeen yhtä nopeasti kuin totuin siihenkin, että nämä kaksi oli täällä. Ja voitteko kuvitella, että jouluun on enää kahdeksan viikkoa? Jos seuraavat kaksi kuukautta menevät ohi yhtä nopeasti kuin menneet kaksi, niin minähän näen äidin, Iidan ja kaikki muutkin kotona jo kolmen viikon päästä. Isn't that cool or what??