Me pyöreät

Vuosi 2013 on ko(l)meassa pyöreydessään oikein mainio vuosi ja tuo mukanaan kaikenlaista uutta, uutukaista ja uudenlaista.

Paitsi että tämä on ensimmäinen vuosi, jonka alkua en asu kotona, niin se on myös vuosi, jolloin tapahtuu tulevaisuuteen ja itsenäistymiseen liittyviä merkittäviä asioita: Haen yliopistoon [ja todennäköisesti sinne myös pääsen vaikken välttämättä ihan eniten haluamallani pääaineella, sillä matematiikkaa pääsen lukemaan ylioppilaskokeen perusteella suoralla valinnalla kävi englannin miten kävi]. Hankin 'oman' asunnon ja muutan virallisesti pois kotoa. Aloitan täysin uudessa koulussa ja tulen todennäköisesti matkustelemaan enemmän kuin koskaan vuoden aikana olen matkustellut. Vuoteen 2013 tulee siis mitä todennäköisimmin mahtumaan paljon uusia alkuja ja uusiutumisia.

Tietenkin, minulle itselleni se merkitsee ennen kaikkea sitä, että minulla alkaa elämäni kolmas vuosikymmen [wahoo!!], ja sehän on siis toden totta aikamoinen uusi alku. Kolmas vuosikymmen. Täytän pyöreitä. 20 vuotta. Ei se mitenkään hirveän pieni luku enää ole.

Näin kirjoitettuna se tuntuu vielä isommalta.

20-vuotiaan tulisi kai sitten olla jo aika iso. Ja aikuinen. Sellainen kypsä, tiedättehän. 20-vuotiaana kun kuitenkin ollaan kirjaimellisesti kasvettu ulos teen-vuosista, ollaan moninkertaisesti äänioikeutettuja, voidaan hankkia käsiase, päästään kuulemma arkipäivänä risteilylle ilman 30-vuotiasta valvojaa [kertoo nettinappi.fi], kaupasta saa ostaa ihankaikkea [siis väkeviä alkoholijuomia], velvoitetut/siihen halunneet voivat yleensä 20-vuotiaana sanoa käyneensä armeijan, ja no kaksikymmentävuotiaan vain nyt oletetaan käyttäytyvän vähän niin kuin jotenkuten kypsästi tai jotain sinne päin.

Vain, jotta elämä ei siis täysin kypsyisi eikä tähänastisen elämän valtakausi pääsisi unohtumaan, palatkaamme hetkeksi lapsuuteemme ja käyttäytykäämmekin kuin kidit konsanaan. Kas näin.

Tässä ystäväni Sonja.

Tässä ystäväni Ella.

Näin me aikuiset vietämme iltaa pubissa. Hyvää 20. syntymäpäivää, minä aikuinen lapsi!

Lontoon tematiikkaa

Tiedättekös mitä?

Olen taas Lontoo-elämäni kunnossa, sillä olen. sairas. taas. Onko enää edes yllätys, kun tämä taitaa jo olla neljäs kerta Lontoo-kuukausieni aikana? Hienoa se, että muistan viimeiseltä neljältä kuukaudelta bigbenit ja oxford streetit, nenäliinat, kuumemittarin ja Day & Night Nurse Pillsit... Cool. Olen käytännössä ollut koko ajan sairas täällä, ja siitä onkin alkanut muokkautua aivan itsenäinen teema tälle hurjalle välivuodelleni. Voin kolmen kuukauden päästä katsoa taakseni ja todeta, että seitsemää kuukauttani täällä kuvaavat parhaiten sanat elämäntäyteinen, upea ja kuumeinen. Mikäs siinä tosin; jos kehoni tuntee tarvetta rauhoittua hetkeksi, niin olkoon niin. Rauhoitutaan sitten!

Ystäväni antoi tosin oikein houkuttelevan neuvon surkuteltuani ensin, miten alkaa jo turhauttaa se, että joudun viettämään neljättä päivää neljän seinän sisällä pääsemättä lähtemään minnekään [aeoöigsjvroöhnfdköangfka voi itku!!]. Hän kehotti lukemaan, katsomaan elokuvan ja nukkumaan. Ja uskokaa vain, se on herkullisimman kuuloinen ehdotus pitkään aikaan. Juuri sitä mitä tarvitsen. Ja jos vielä heittäisin pakkaan joulunaikaiset glöginloput, vähän suklaata ja parasetamolia, niin kyllä vaan. Niillä tauti taantuu. Lääkkeet siis vaan naamaan, ja perheen leffahyllylle tieni käyp! Siija leitö.

Hämmennyksen erävoitto

Minä en nyt ihan rehellisesti tiedä, miltä musta tuntuu. Tulin takaisin, olin innoissani, elin euforisissa pilvissäni ja nyt olen ihan tavattoman hämmentynyt. Mulla oli tänään ensimmäinen päivä oikeita töitä, ja niin ihanaa kuin se olikin, tuntuu, etten jaksa tätä kolmea kuukautta. Tai no ei, en oikeastaan tunne niinkään, vaan jotenkin vain väsyttää ihan kamalasti. Olen tulossa taas sairaaksikin, tunnen sen kurkussani, ja ehkä sekin vaivaa jonkin verran, mutta jokin muukin on nyt vähän huonosti.

Minulla oli mielettömän mukava aamu perheen kanssa ja niiden seurassa oleskeleminen sai minut hyvälle tuulelle, mutta nyt omassa huoneessa pienellä tauollani jonkinasteinen suru hiipi puseroon. Tai ei ei ei, ei edes suru, vaan pieni alakulo. Levottomuus , ehkäpä.

[Pystytte ehkä rivien välistä havaitsemaankin, miten oikeasti olen hämmentynyt tällä hetkellä.]

Oikeastaan tällä väsymyksellä ei ole mitään tekemistä perheen, työn tai edes sen kanssa, että olen taas Lontoossa enkä kotona [koska siitä olen vielä ihan superinnoissani], vaan syy on siinä, että kuulin juuri yhden täällä asuvan ystäväni uutiset. Hän lähti joululomalleen kuten mekin, innokkaana siitä että pääsee kotiin mutta myös siitä, että jäljellä oli vielä pari kuukautta Lontoota ja täkäläisiä ystäviä. Sitten hänen host-mamansa olikin ilmoittanut loman aikana, että kuule, ei sittenkään ole takaisin tulemista, voit vaan tulla hakemaan tavarasi täältä ja lähteä kotiin.

Voitteko kuvitella.

Ensin tästä kuultuani tulin täysin tuohtuneeksi; en voinut ymmärtää, miten raukkamaisesti ystäväni host-äiti oli asian hoitanut, ja seuraavaksi olin vain pettynyt siitä, että tämän ystävämme seurasta emme voikaan nauttia kevätaikaa. Sitten ajatukseni alkoivat kulkea suuntaan, jossa erinäisiä ajatuksia risteili päässä ja hyvä vaikkakin väsynyt olotilani ajautui hyvin hämmentävän tunteen valtaan - niina ei olekaan enää täällä, mitä ihmettä? annakin lähtee jo maaliskuun kolmas, milloinkahan muut porukasta? ketä tänne sitten jää? pitäisikö minunkin hankkia jo se lentolippu maaliskuun loppuun, olisi ainakin jotain mitä kohti suunnata? jaksanko tosiaan niin pitkään?

Olin siis aamun töiden takia onnellinen mutta samalla ymmärrys siitä, että tämä oli vasta ensimmäinen päiväni kolmesta kuukaudesta, oli jotenkin valtavan väsyttävä. En tälläkään hetkellä aivan tiedä, mitä tunnen, mutta ehkä se tässä selviää. Kuka muukaan sen minulle selvittäisi? Kyllä minä tämän viikon, tai viimeistään seuraavan, jälkeen tiedän, millä mielillä tämän kolmikuukautiseni täällä tulen viettämään. Hämmennyksestä selvyyteen, kyllä kyllä. Ajan kanssa.

I'm back in business!

Koti tuli ja meni, joulu tuli ja meni, loma tuli ja meni. Kaksiviikkoinen loma kotona tuntuu jälkeenpäin niin intensiiviseltä ja samaan aikaan aivan uskomattoman rentouttavalta - jotenkin onnistuin ehkä ensimmäistä kertaa lomailemaan lomani niin, että menostelut ulkona kavereiden kanssa ja rauhalliset koti-illat oli tasapainossa ja jälkeen jäi vain tosi hyvä fiilis. Vaikka nyt väsynyt olenkin ja univajetta riittää jakoon asti, niin olen silti eriskummallisen tyytyväinen. Minulla oli hyvä loma. Mitäs siitä nyt sen enempää. Hyvä oli.

Jotenkin tuo niin karmean kova kahden tunnin jet lag painaa päälle [siis suomeksihan tämä tarkoittaa sitä, että Uuden Vuoden Väsymys painaa vieläkin silmissä ja kehossa niin, ettei pystyssä pysyisi ellei olisi ihan pakko], että minun on pakko painaa piste tälle kirjoitukselle jo ennen kuin se oikeastaan edes alkoi, mutta tuntui siltä, että oli silti aika ilmoittaa itsestään edes jotain. Siispä terveisiä Suomen talvilandiasta, Lontoossa ollaan taas! [Ja tuntuu muuten hyvältä. :)]

Kuulumisiin!

PS Niin, ja siis tämähän minua odotti kun aloin purkamaan matkalaukkuani. Siinä ne nökötti tyytyväisenä matkalaukussa minun vaatteitten seassa ja asetteli korut ja alusvaatteet siistiin sotkuun siihen ympärille. Mutta on ne niin ihania... :')

[Olenkohan samaa mieltä vielä viikonkin päästä? Rasavillejä kun tahtovat olla... Mutta on ne niin hellyttäviä:))]

Lumi se on joka joulun tuo

Tänä kyseisenä keskiviikkona, sattumalta kahden nukutun yön päässä kotiinlähdöstä!!, olen ollut menemättä mihinkään ja tuntenut tosi vahvan joulufiiliksen. Tehokkaaksi voisin silti itseäni kutsua, sillä olen saanut erityisen paljon tänään aikaan: paketoinut synttärilahjan, kirjoittanut joulukortteja, kutonut lapaset ja viimeistellyt ne, eikä kello ole vielä kahtakaan - unohtamatta sitä, että olen ollut töissäkin jo kolme tuntia. Totta kai, tämä iloinen joulun tunne tuskin olisi mitään ilman maailman suloisinta joulun lähettilästä [Tonttu Toljanteria tietenkin].

Niin kotiinlähdön ja kotijoulun kuin täällä kokemani toisenlaisen ei-kuitenkaan-aivan-joulu-joulun inspiroimana tulin miettineeksi, mikä oikeastaan tekee joulun. Koko sanassa joulu on jotain hyvin kutkuttavaa, ja on kiinnostavaa miettiä, mistä se oikein johtuu. Johtuuko se todella muistoista, lapsuuden jännittävästä odotuksesta ja lahjoista - ovatko ne värittäneet sanan joulu sen nykyään taustalla sointuvaan tunnelmallisuuteen? - vai onko joulun sointi jonkin muun ansiota?

Teidän puolestannehan en tietenkään voi sanoa, mutta minulle joulussa soi tunnelmallisuus, kaihoisa rauha ja aina eräänlainen toiveikkuus - ehkä se on toive siitä, että tuleva joulu tuntuisi taas siltä kuin se lapsena tuntui, tai sitten se on vain niinkin yksinkertaista kuin se, että toivoo joulun onnistuvan, mutta siellä se aina soi. Toivo. Tätä mietittyäni halusin päästä konkreettisesti joulun ytimeen, ja niinpä kyhäsin kasaan asioita, joita ilman minulla ei olisi joulua eikä liioin sen toiveikkuuttakaan. Puuttuuko sieltä jotain teille olennaista?

Glögi - Ei joulua jos ei glögiäkään. Tämä on se, joka marraskuun lopun pimeässä tuo ensimmäisen joulun hetken olohuoneeseen. 
Neilikan, kanelin ja inkiväärin tuoksu
Joulutortut - Luonnollisesti. Olen niin perinteinen, että joulu ei ole joulu ilman torttuja. Repertuaaria olen tosin onnistunut laajentamaan luumuhillon ohella jopa omena-kanelihilloon. Progress!!
Joululaulut - White Christmas ja Varpunen jouluaamuna. Muuta en edes tarvitsisi.
Jouluvalot, pimeys, kynttilät - Siinä sitä tunnelmaa.
Suklaa - Tietenkin.
Erityisen tärkeää on lumi ja huurteiset puunoksat. Täällä kaatosateen ja joulukuisen ukonilman maassa sen huomaa: lumi se on joka joulun tuo. Niin valitettavan yksinkertaisesti. Ilman lunta ei vain tunnu oikealta.
Samu Sirkan joulutervehdys - Tästä en ole suostunut luopumaan enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Samu Sirkkaa ilman joulu on vajaa. Olen kerran kokenut sen, että Samu jäi näkemättä, enkä halua toistamiseen kokea.

Minun jouluni viimeistelee perhe ja oma rauha. Jouluna ollaan kotosalla ja rauhoitutaan, eikä liikuta mihinkään, jos ei haluta. Syödään hyvin ja juodaan lämmintä ja päivitellään, miten se joulu taas niin nopeasti tuli. Ja meni.

Vielä se on kuitenkin tulossa, ja sitä odotellessa hypetetään, miten mahtavaa se on. Plus, että 2 PÄIVÄÄ ENÄÄ, ja sitten sanon Hohohoo, joulu ja Suomi!!!

Laters, everyone!

Jos mää vähän myöhemmin

Päätin sunnuntaina heti herättyäni tekeväni jotain hyvin arkiselta kuulostavaa. Päätin myös, että sillä kertaa teen sen loppuun asti. Onhan minun pakko, sillä muuten tilanne karkaa käsistä ja jään kierteeseen, jossa aina aloitan ja aloitan ja jälleen aloitan mutten koskaan saa viimeistellyksi. Mitä minä päätin? Päätin, että aion katsoa elokuvan.

Ööö...... Entä sitten?? te mietitte. No kuulkaas kun minä vastaan, etten ole viimeisen neljän kuukauden aikana katsonut ensimmäistäkään elokuvaa loppuun asti - en ensimmäistäkään -, ja minulta, joka taannoin puoli vuotta sitten oli DVD-laitteen suurkuluttaja [olen lähes varma, että kerran se huokaisi ja päästi höyryjä ulos, kun se näki minun lähestyvän, alkoi nimittäin savua pukkimaan ulos...], se on tosi paljon sanottu. Kirjoituksiin lukiessa minulla oli tapana irrottautua logaritmifunktioista ja polymeraasiketjureaktioista pistämällä levy pyörimään ja tyhjentämällä ajatukseni tuolta ameriikan landiasta kantautuneeseen romanttiseen tyhjänpäiväisyyteen. Nyt asia on kuitenkin niin, että ainoankaan elokuvan lopputekstit eivät ole välähtäneet kuvaruutuun sitten viime heinäkuun - jos muuten silloinkaan, nyt kun tarkemmin ajattelen!

Johtuneeko se sitten siitä, ettei minulla yksinkertaisesti riitä aika, vai siitä, että viime aikoina muulloinkin kuin leffojenkatseluhetkellä rakoilua osoittaneessa kärsivällisyydessäni on puutteita, mutta aika tarkan arvion mukaan siinä tunnin ja viidentoista minuutin intensiivisen leffaan eläytymisen jälkeen keskittymiseni alkaa rakoilla ja alan huomata huoneessa kaikkea muuta mukavaa - Ai, kun on nälkä; Kas kun on kiinnostavan näköinen kirja; Hei äiti on facebookissa!

Tästä syystä katsoin parhaakseni, että muutoksen on tapahduttava. Mistä sitä tietää, jos tämä loppuunsaamattomuus ei vähän ajan päästä rajoitukaan enää elokuvien katselemiseen, vaan pian huomaan jättäväni hampaat pesemättä iltaisin, jättäväni puolet lenkistä tekemättä, kypsentäväni huolimattomassa kärsimättömyydessäni ruuan vain puoleen väliin [huomaattehan, millaiset riskit tämä sisältää erityisesti lihansyöjien keskuudessa?] ja imuroivani talon mutta jättäväni pölyt pyyhkimättä, kun ajattelen, että kyllä mää sitte myöhemmin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä on vakava paikka. En minä pölyinen salmonellabakteeri halua olla.

Sunnuntaina sitten pistin tuumasta toimeen, istahdin alas, asetuin mukavasti, päätin pysyä jämäkkänä ja väläytin elokuvan ruutuun [Notre Damen kellonsoittajan, sillä eihän sitä nyt heti haukata isointa palaa, edetään pienin askelin]. Diudidiuudiuu, naputtelin jalkaani ja olin innoissani tästä elämänmuutoksestani. Ja arvaatteko, kummin kävi; herpaantuiko keskittymiseni vai katsoinko Quasia loppuun asti?

No, ottaessani levyä soittimesta mietin: Sitte huomenna loppuun...

No mutta. Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä, hiljaa hyvä tulee, tyvestä puuhun noustaan ja harjoitus tekee mestarin. Kyllä mää sitte myöhemmin!