ABC-kiria, 1. painos, kevät 2013

Tunnuspiirteet, jotka kuvaavat kevättäni oltuani kotona tasan kaksi kuukautta?

A

Aurinko. Tätä ei varmaan tarvitse selitellä enempää? Se voimaannuttava pieni keltainen hetki auringossa, jonka jälkeen koko elämä on ihan toisenlainen ja iloisempi, ja se, kun koko koti näyttää paremmalta paikalta pienessäkin auringonpaisteessa. Ihmeellinen voimavara tuo aurinko.

B

[Irvistän ja peitän kasvot samalla, kun tunnustan:] Boyce Avenue - Mirrors ft. Fifth Harmony; kuuntelukertoja 9 viimeisen kahden päivän aikana; alati toistuva kohdassa 3:28-3:33. Pidettäköön koko kevään kattava kuuntelusaldo minun ja Spotifyn välisenä tietona.

AH.

C

Crazy cramming. Crazy. Ahdan pääsykoetietoja päähäni ja välillä on hetkiä, jolloin olen vakuuttunut, ettei se ehkä räjähdäkään. Sitten on se 99 prosenttia ajasta, jolloin olen unohtanut, että olen joskus kokenut positiivisiakin ajatuksia.

D

"Daa-daa, daa-da-daa-da, hiki pintaan täytyy saada!" Olen vimmatusti yrittänyt saada takaisin fyysistä kestävyyskuntoani, jonka hukkasin Lontoon mukulakivikatuja tarpoessani. Tai siis oikeastaanhan olen lähinnä vimmatusti vakuutellut itselleni, että näin aion tehdä heti huomenna, mutta käytännön osuus, se itse lenkkeily, on myönnettävästi kyllä jäänyt vähän toissijaiseksi. Olen minä kuitenkin reippaampi kuin Lontoossa asuessani [vaikka se ei kyllä ole kovinkaan suuri saavutus, jos totta puhutaan].

 

E

Englanti ja kaikki siinä mukana tuleva - arkkitehtuuri, kieli, käytöstavat, ihmiset, pääkaupunki ja se huolettomuus, mitä Englanti minulle merkitsee. Elämäni hienoimman alkukevään asuin Lontoossa, ja nyt minulla on aivan hullu ikävä Lontoota ja sen englantilaisuutta. Olen ollut lapsenomaisen kiukutteleva Suomen television Amerikka-tarjontaa kohtaan ja mutissut itsepintaisesti brittiversioita amerikkalaisten sanojen päälle. Ja lienee tarpeetonta huomauttaa, että kaipaan brittiaksenttia? Oh, duh-ling, to get you back!

Kaikista raastavimmaksi on osoittautunut ikävä Lontooseen jääneitä ihmisiä kohtaan. Sen määrää en todella osannut kuvitellakaan.

F

Frendit. Vaikken olekaan ehtinyt sitä katsomaan kuin kahden jakson verran, sarja on jo vakiinnuttanut asemansa elämässäni, niin että se ansaitsee paikkansa listalla, vaikkei sen katselemiseen ole tänä keväänä liiennytkään aikaa.

G

Globaali vastuu tai global responsibility - tuo vitsaus, jota pääsykoeaineiston sisällöksi kutsun.

H

Haikeus. Haaveilu. Huokailu.

I

Irtokarkit!

J

Jumpat! Miten näitä kaipasinkaan! Zumba, pumppi, latinoladyt, zumba, zumba...

K

K-20 - ei minihameisia pikkupimuja eikä öliseviä ällötyksiä niinä [harvoina] kertoina, kun olen päässyt ulos rentoutumaan, vaan laatuiltoja ja puhdistavia keskusteluja -- aikuisemmassa ympäristössä. ;) Parikin vuotta on merkittävä ero, pakko myöntää!

L

Leipominen: olen alkanut tehdä paljon enemmän itse! Itse leivottuja sämpylöitä ei voita mikään, ja viimeisempänä valloituksena - ja potentiaalisena suosikkileipomuksena - omatekoinen muromysli!! Namia.

M

Muutto omaan kotiin!  ...heinäkuun ensimmäisenä enkä. jaksa. odottaaa.

N

Olen muistanut nauttiakin elämästä pänttäämisen lomassa. Aika paljon minulta.

O

Opiskelu, ja odotus, että vapaus olla vapaana, mennä ja tehdä alkaisi, siis että nämä --> vitsaukset olisivat OHI:

P

Pääsykokeet. Yksi piru ne on muuten mahtavassa keväässäni...

Q

James Bondin apuri Q Skyfallissa. Näin Q:ta näyttelevän Ben Whishaw:n livenä Lontoossa Judy Denchin kanssa eräässä teatterinäytelmässä. Todella upeita molemmat. Aivan häkellyttäviä.

R

Ruskettuminen toukokuussa. Siis sehän on ihan rrrrrrmahtavaa! [Lukuun ottamatta erästä piirrettä, johon palaan myöhemmin kohdassa Ö.]

S
Suklaaammmm........

T

That 70's Show ja hervottomat naurukohtaukset [sekä lisääntyneet vessareissut, koska tässä kuumuudessa on pakko nesteyttää itseään tavallista enemmän, mikä lisää sisäistä painetta you know, ja tämä nauramisen määrä puolestaan tuntuu korostavan -- öh, elimistössäni olevan nesteen määrää ja siitä aiheutuvaa painetta - enkä kuitenkaan ihan käytännössä halua nauraa pissat housussa. Maailman kuivin (märin?) vitsi?].

U

Uusi musiikillinen pakkomielle, mikä tarkoittaa minulle uutta Michael Jacksonia. Ed Sheeran. Ed Sheeran Ed Sheeran Ed Sheeran. Täysi pakkomielle.

V

Vastuu ja velvollisuudet. Ne ovat kovin kasvaneet tänä keväänä.

X

Xylitoli

Y

Ystävät. Ja ystävän ylioppilasjuhlat! <3 Onnea Iida:))

Z

Zumba. Tätä aihetta sivuttiin kohdassa J...

Å

Åhå! Välillä olen ollut ihan pihalla ja pihamaalla, ulapalla ja åålannissa. Tämä periytyvä sukuvika åutåus on näyttänyt lisääntyneen tänä keväänä kotiin paluun jälkeen. Åutåa!

Ä

Äiti.

Ö
Öiset tuskanhuudot siitä, miksi hemmetissä Suomen pitää olla Euroopan kuumin maa myös öisin??

Kesäaamuna

Yhtenä aamuna heräsin ja auringonvalo leikki kivasti ikkunan läpi keittiöverhoilla. Kesä on kiva. Etenkin sinä nimenomaisena päivänä, kun herätessä tajuaa, että kevät on ohi ja kesä on tullut. Tämä aamu oli se aamu.

Kohta me eletään!

Yllättävää - vaikka ehkei sittenkään niin kovin jos minut tuntee...? - että olen kotiin tuloni jälkeen kirjoittanut yhden ainoan tekstin, vaikka hyvä tarkoitukseni oli pitää tasainen tahti yllä heti hämmentävän aloilleen asettumisen jälkeen. Häpeällisen kehno kirjoitustahtini - siis oikeastaan sen puute - ei toki missään nimessä johdu mielenkiinnon puutteesta, sillä elämässäni, niin ulkopuolisilta tekijöiltä kuin henkisilläkin aloilla, tapahtuu koko ajan niin paljon kaikkea jakamisen arvoista, että haluaisin kamalasti kirjoittaa teille, mutta aika ei riitä. Pääsykokeet ne vievät valtaosan ajastani [ihan tuosta sivumennen arvioisin että semmoisen 99 prosenttia valveillaolostani ja myös kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestäni], joten kirjoittaminenkin on väistynyt englannin kieliopin ja akateemisen kielenopiskelun opiskelun tieltä.

[Niin. Hämmentyisin minäkin, ellen tietäisi, mistä puhun. Lukekaa vain uudestaan ja ajatelkaa. Akateemisen kielenopiskelun opiskelu. Mitähän lienee tarkoittaakaan? Siinäpä teille arvoitus siksi aikaa, kunnes palaan taas ruudun ääreen. Tämä tosin taitanee tuntua suuremmalta arvoitukselta minulle itselleni kuin se teille todellisuudessa on, koska väsymykseni on tällä hetkellä luokkaa ääretön ja sänky kutsuu yläkerrassa vastustamattomasti luokseen.]

Aika siis taas jotenkin rientää, ja minun on pistettävä nukkumaan, jotta huominen aamu olisi taas pirteä ja aurinkoinen ja täynnä viime viikon kadoksissa ollutta opiskelumotivaatiota, mutta palaan takaisin. Sanottakoon, että viikon päästä ensimmäinen ja tärkein pääsykokeeni on ohi, ja voin taas vähän aikaa [tarkalleen kolme päivää] keskittyä elämiseenkin, ennen kuin valmistautuminen toisiin pääsykokeellisiin koitoksiin alkaa. Siinäkin yksi urakka... Mutta sisulla tästä selvitään, ja viimeistään neljän viikon päästä huokaisen helpotuksesta ja käynnistän elämäni uudelleen. Siihen asti!

Täydellinen sekasotku. Kamalan pitkä valitusveisuu. Silti ihana elämä.

Siis voi huh. Ennen Suomeen paluuta ajattelin pysyväni tänä ahkerana kirjoittajananne ja päivittäisin päivittäisiä päivityksiäni -- no voi huokaus, tiedän olevani ihan sucker noiden alkusointuviljelmieni kanssa, mutta kun ne vaan on niin kivoja you know!! -- mutta noin arviolta ensimmäisen päivän jälkeen tajusin, ettei se todellakaan tulisi tapahtumaan. Asettuminen takaisin kotiin vei liikaa aikaani, piti hoitaa asioita, nähdä sukulaisia, viettää laatuaikaa ystävien kanssa, hankkia passeja ja todistuksia töihin ja tehdäkin töitä, ja yhtäkkiä aikaa ei sitten muulle jäänytkään ja tässä me nyt ollaan viikko ja neljä päivää paluuni jälkeen enkä vieläkään ole mitään kirjoittanut. Paitsi nyt kirjoitan. Ja aika pitkästi, ilmeisesti.

Paluu. Kenen muun mielestä tuo sana muuten kaikuu jotenkin tosi kauniisti?

Asettuminen takaisin kotiin ja 'normaaliin' elämääni on ollut vivahteikkaampaa kuin etukäteen ajattelin. Kuvittelin, että olisin kamalan innoissani kotiin pääsystä ja kaikesta, mitä siihen liittyi, mutta oloni on kieltämättä ollut aika alla päin ja haikea. Ei yhtään pahalla tavalla, sen sanon, mutta perhettä Lontoossa on hirmuinen ikävä ja oikeastaan ikävöin jo sitä Lontoo-aikaista Mariakin. Siellä se oli paljon menevämpi ja meni hetken mukana enemmän, mutta jostain syystä täällä ajattelen, että eihän tuolla ole edes mitään nähtävää. Sama vanha se siellä ulkona on, saanko vain jäädä katsomaan leffoja peiton alle ja rauhoittua vähän aikaa. Oli se kuitenkin aika intensiivinen kahdeksan kuukautta.

Tai, no - ei oikeastaan ihan noinkaan, haluaisin kyllä mennä ja nähdä normaalissa määrin, mutta huomaan, että kyllä se eräänlainen ulkoinen paine siitä, että piti mennä kun se oli mahdollista, on kadonnut. En vain täällä tunne tarvetta siihen, siihen menemiseen ja juoksemiseen. Kaikki on tuolla kyllä, kyllä sinne ehtii. Toisaalta tämähän on ihan hyvä näin, koska nyt pystyn keskittymään siihen kevään olennaisimpaan enkä hillu pitkin kyliä kun pääsykoekirjat lojuisi kauniissa asetelmassa täydessä siivossa työpöydälläni. Sekamelska ja hävettävä siivo kertovat ainakin, että alkuun on päästy ja kulku kohti pääsykokeita on alkanut. [Hyvä minä.]

Paitsi tuo sotku ja sekamelska on pitkälti ihan muiden syiden ansiota kuin pääsykokeisiin panostamisen [olen tähän mennessä tehnyt sitä kerran, mutta PÄÄSIN SENTÄÄN ALKUUN!]. Tämä sotku se vain on sen syytä, että takaisin tullessani tunsin aivan hämmentävän vahvaa ahdistusta kaikesta vanhasta roinasta ja tavarasta, joka muistutti ajasta ennen Lontoota, ja päätin pistää huoneeni uuteen uskoon. En halunnut minkään muistuttavan vanhasta, koska koin kuitenkin olevani vähän muuttunut ihminen, tai ainakin sellainen, jolla oli vahvoja ja vielä tuoreita muistoja edeltäviltä kuukausilta toisessa maassa ja kaupungissa, ja ne olivat juuri sellaisia muistoja, joista ei halunnut päästää irti. Myönnettäköön, olin ehkä vähän turhan antipaattinen Suomea kohtaan, mutta jotenkin tänne takaisin tulo ei tuntunut niin loistokkaalta nyt, kun tiesi, ettei ollut menossa takaisin.

Huomaan, että kuulostan nyt tosi negatiiviselta. Sitä en kuitenkaan todellakaan ole, sillä minusta oli aivan äärimmäisen, voimaannuttavan, uskomattoman kivaa tulla takaisin ja nähdä kaikki perheenjäsenet ja ystävät joita ikävöin. Vain tähän ympäristöön tottuminen vie [vei] aikaa.

Huoneessani myllertävä sekamelska on laajentunut kyllä näköjään myös pääni sisälle, sillä olen vielä vähän semmoisessa välitilassa, jossa pitää tottua uuteen. Olen vähän hämmentynyt vielä. Piti heti etsiä käsiin Lontoota muistuttavia asioita ja pistää ne esiin, ja piti pistää piiloon semmoisia, joista tuli huonoja viboja. Onkohan tämä univeraali ilmiö kaikille vaihdosta tai pitkäaikaisesta oleskelusta toisesta maasta tulleilla? Tuskin sentään olen ainoa?

Nyt, kun valitusvirteni on lähestulkoon loppu, haluan vain sanoa, että kyllä. Elämä on ihanaa kaikesta huolimatta.

Lähdössä

Siinä oli se tarina. Elämäni on nyt matkalaukussa [ja yhdessä olkalaukussa ja kolmessa muovipussissa] ja taksi on saapuva näillä minuuteilla. Seitsemänkuukautiset muistot jäävät kuvittamaan 71 Scholars Roadin siipihuoneen seiniä, koristamaan kuljettuja katuja ja kohdattuja katseita, ja nuo tänne jäävät osat minusta tulevat varmasti aina vetämään minua tänne takaisin. Joskus palaan niitä hakemaan, mutta sitä en tiedä, jäänkö asumaan vai vierailenko vain. Kummin vain, tänne palaan vielä. Tämä nyt kuitenkin on kuin toinen kotikaupunkini täynnä muistoja ja elettyä elämää.

Miltähän tuntuu palata tänne parin vuoden päästä? Näyttääköhän tämä erilaiselta? Muistankohan enää silloin, miltä tuntui, kun kaikki oli tuttua ja tuntui ihan kodilta?

No, sitähän en tiedä ennen kuin muutama vuosi on mennyt. Siihen asti siis. Nyt kuitenkin, Lontoo, aika mennä. Heippa, sanon. Palataan taas.

Give a little time to me, I'll burn this out

Muistan tasan seitsemän kuukautta ja kaksi viikkoa sitten seisoneeni kummitätini etupihalla matkalaukun kahvaa pidellen ja yrittäneeni olla huomaamatta sydäntäni, joka takoi itsepintaisesti rytmiään kaikkialle kehooni, aina lempeän hermostuneeseen hymyyni ja täriseviin käsiini. Silloin aurinko paistoi selkään ja kesä oli hehkeimmillään, vaikka oli jo elokuun loppu ja Suomesta lähtiessä oli tarvinnut jo takin. En osannut lainkaan kuvitella, mitä pihaan kaartavasta autosta kohtaisin, en vain tiennyt, mitä odottaa.

Seitsemän ja puoli kuukautta oli edessäni, ja se tuntui ikuisuudelta. Muistan sen hetken paremmin kuin minkään muun koko seitsemältä ja puolelta kuukaudelta, koska siinä hetkessä, siinä kuumassa auringonpaisteessa, vihreiden puiden katveessa ja hermostuneessa hymyilyssäni minulla oli kaikki, se kaikki elämä, edessäni. Olin välitilassa, jossa tiesin joutuneeni jättämään taakse paljon saamatta niitä enää takaisin mutta kohtaavani jotain uutta ihan niillä hetkillä - ei vain uutta perhettä vaan kyse oli myös tulevaisuudestani. Tiesin jo jollain tasolla, että se hetki edelsi merkittävintä aikaa elämässäni, koska tällainen tilaisuus tuskin tulisi toistumaan, ja aikani täällä tulisi määrittämään minua koko loppu elämäni. Täällä näkisin, oliko minusta tarttumaan elämään vai olinko oikeasti niin arka ja mukavuudenhaluinen ihminen, kuin siihen asti olin kokenut olevani.

Välitila. Odottava jännitys. Tässä sitä mennään. Jos olisin elänyt elokuvassa, elämäni taustalla olisi silloin soinut tämä.

Muistan nyt järjettömiltä tuntuvat huoleni siitä, etten sopeutuisi perheeseen eivätkä lapset oppisi luottamaan minuun, ja on vaikea uskoa, että todella silloin huolehdin sellaisista asioista, koska se tuntuu niin naurettavalta. Voi lapsi pieni, sanoisin, vuotesi tässä perheessä tulee olemaan hienompi kuin uskoit.

Sitten elämä imaisi mukaansa ja tajusin, miten paljon sillä oli tarjottavana. Oli mentävä, kun oli mahdollisuus. Pääsin mukaan suurkaupungin menoon ja seitsemänkuukautinen ikuisuuteni alkoi osoittautua lyhyemmäksi kuin olisin toivonut. Menin, tulin, juoksin, olin ja elin hetkessä, en miettinyt liikaa. Oli elokuvani tämä vaihe; Mennään sinne. Mennään tuonne. Juostaan takaisin. Kiirehditään eteenpäin. Tuskin nukutaan ja taas mennään, mennään niin lujaa että jossain vaiheessa alkaa pyörryttämään ja elokuvan päähenkilö vain seisoo pyörryksissä paikallaan ja kaikki muu pyörii sumeana ympärillä.

Elämäni/elokuvani taustanauha vaihtui pian täksi, mitä lähemmäs joulua päästiin. Aloin elää sitä vaihetta, jolloin tarve mennä ja nähdä ei ollut enää pakonomainen, vaan elämä oli tasaantunut ja tiesin, mitä viikoilta ja viikonlopuilta odottaa ja mitä niiltä halusin. Tein sitä, mikä tuntui hyvältä enkä sitä, minkä koin velvollisuudekseni koska olin Lontoossa. Olin asettunut ja hirvittävän, sanoinkuvaamattoman, mielettömän onnellinen siitä, että olin missä olin. Tässä vaiheessa, pari viikkoa ennen joulua, päälle humahti toki myös ensimmäinen koti-ikäväaalto, mutta sitä olin odotellut saapuvaksi kauan ennen kuin se sitten saapui. Sehän kun kuitenkin kuuluu asiaan, mutta positiivista oli, että se tuli vasta niin myöhään. Rakastin elämääni, ihan kunnolla.

Sitten vaihtuikin kohtaus. Joulun jälkeen sotkin itseni yhdenlaiseen tunnemyräkkään ja kesti aikansa, että pääsin siitä eroon. Sosiaalisessa elämässäni tapahtui silloin kaikenlaista hämmentävää ja podin sen lisäksi lomanjälkeistä koti-ikävää, joten elokuvani eli nyt sitä vaihetta, jossa päähenkilö kohtaa suurimman vastoinkäymisensä. Tiedättehän te, kohtaukset, joissa päähenkilö vain vaeltaa tyhjillä kaduilla huppu päässä tai istuu kotona tuijottaen tyhjästi eteensä tai itkien hiljaisia kyyneleitä käydessään läpi jotenkin vastoinkäymiseensä liittyviä muistoja tai muuta yhtä kliseistä. Oma elämäni nyt todellakaan ei ollut niin dramaattista, hahhah, mutta you get the point. Oli siis se vaihe elokuvastani, omani vain nyt potenssiin miinus tuhat!

Nyt ihan uskomattoman kevään, mitä antoisamman seuran ja itkettävän haikeiden ihanien hetkien jälkeen en voi uskoa, että ikuisuuteni on nyt tässä. On viimeinen iltani Lontoossa, ja huomenna nostan laukut taksiin ja ajan kohti taas yhtä uutta välitilaa elämässäni - konkreettisesti tarkoitan lentokenttää, kuvainnollisesti puhun ajasta, kun olen taas kotona ja totuttelu uuteen arkeen alkaa jälleen. En osaa sanoin kuvailla, miten käsittämätön aika täällä on ollut, enkä osaa kuvitellakaan, millaista on jättää tytöt ja koko muukin perhe tietäen, etten ehkä oikeasti näe heitä enää. Olen meinannut itkeä monet itkut heidän kanssaan miettiessäni, millainen lähtö tulee oikeasti olemaan, mutta en usko, että mikään kuvitelmistani on ollut lähelläkään sitä, mitä huomenna tulen kohtaamaan. Jo kirjoittaessani tätä pala nousee kurkkuun. Mikään muu kuin tämä ei kuvaa tunnetilaani paremmin.
[Sanat nyt eivät aivan kohtaa tilanteeni kanssa, mutta muuten se on täydellinen.]

Sitä se kuitenkin on. Muutos tuntuu eniten, lähteminen on vaikeinta. Sitten helpottaa.