Olen tähän asti elämässäni tyytynyt toteamaan, että olen hyvin nirso ruoan suhteen enkä yksinkertaisesti ole syntynyt yhdeksi niistä kulinaristeista, jotka antautuvat silmin nähtävään nautintoon minimalistisen hanhenmaksapateeneliön tai
les escargot á l'ail'n edessä
[ylä-asteella meidän ranskanopettajamme opetti, että les escargot on ainoa sana, jota aito kulinaristi käyttää etanoista, sillä aidot valkosipulietanat tulevat ranskasta, ja kaikkien aitojen yleissivistyneiden tulisi tietää, mitä escargot tarkoittaa];
lihapullat, makaroonivelli ja pinaattikeitto olivat suurinta herkkuani ja olin tyytyväinen siihen. Maksalaatikkoakaan en koskaan oppinut syömään, koska, no, siinähän on
maksaa. Ei ei.
Varttuvan minäni puolustukseksi sanottakoon, että lapsuusvuosieni rajoittuneet menyyt ja makuaistimukset laajenivat kyllä vuosien karttuessa, mutten silti teinivuosinakaan oppinut syömään veri- tai maksaruokia, koska, no,
nehän on verta ja virtsa-ainetta. Haarukka ei vain mennyt suuhun asti, vaikka miten pinnistin ja ponnistelin
.
Sitten matkustin Lontooseen kahdeksaksi kuukaudeksi ja mullistin maailmani. Minä
maistelin. Minä
kokeilin. Minä
mullistuin, enkä minä siihen erityisesti kuollut. Kokeilin oikeasti ruokia, joita en ikimaailmassa koskaan kuvitellut suuhuni laittavan, koska, no,
enhän minä, koska, no,
hyi. Tämä ei ollut tietoinen muutos, mutta siinä uuden maan ja ympäristön imussa ei tuntunut luontevalta jättää maistamatta sanomalla:
En mää kiitos, ku mää en tykkää ku en oo koskaan maistanu tai siis en mää halua ku en uskalla ja se näyttää pelottavalta. Ai et uskalla kun et oo koskaan maistanu, uskalsit tännekin vaikket oo koskaan täällä asunut, no tervetuloa vaan tehdään sulle sitten kauravelliä.
Vuoden aikana maistelin yhtä ja neljää, kuten myös toista ja kolmatta, koska siihen oli mahdollisuus, ja koska koko vuoden perimmäinen tarkoitus oli tehdä asioita, joita en muuten voisi tehdä. Tiesin, että sellaisia makuelämyksiä ei voinut kokea missään Suomessa, erityisestikään sillä hinnalla, joten pakkokin melkein oli tarttua haarukkaan ja tuikata se suuhun. Ja no maistelun tuloksena syntyneeseen listaan en oikeastaan voisi olla tyytyväisempi, koska se vain sattuu sisältämään kaikkien pinnan alla kyteneiden ennakkoluulojeni kumoamisen.
Nehän oli syötäviä.
Mitä siis tarkalleen söin kahdeksan kulinaristisen kuukauden aikana Englannin elämyksellisessä pääkaupungissa? Oi, lista on mullistava!
- Kalmaria tervetuliaisillalliseksi.
- 2.11. maksaa ihan paljaaltaan, ja
- maaliskuussa maksapateeta...[Mikä kulinaristinen riemuvoitto!]
- ... unohtamatta sieniä, black buddingia ja englantilaista aamiaista.
- Minä pumpulisuu kokeilin myös ihan oikeaa chiliä paljaaltaan - BURN! [Klikkaa!]
- Joulukuussa maistelin merikrottia...
[Tämän kohdalla suosittelen Googlettamista, se ei nimittäin ole kaloista se viehättävin, ja sen syöminen samaan aikaan, kun sen ulkomuoto on sielunsilmien edessä, on itsessäänkin saavutus.]
- ... ja kummitätini syntymäpäivänä söimme sushia yhdessä Lontoon parhaimmista ravintoloista - ja vielä tikuilla koko ateria!
- Ja syntymäpäiväillallisellani kokeilin sammakonjalkoja ja kania Piccadlly Circuksella [ranskalaisessa ravintolassa, jossa lautasliinanikin oli laskostettu sillä välin, kun kävin vessassa].
Avot vaan! Opimme sen, että oppia ikä kaikki; minäkin voin oppia syömään. Jos seuraavaksi sitten se rössypottu?
